Paha artisti syö

Jonkin verran tuli kierrettyä erilaisissa soittoruokaloissa ja kesätapahtumissa tuossa menneinä vuosina noin niin kuin esiintyvänä taiteilijana. Jopa silloin tuli syötyä ja kyllä rider sisälsi keikoilla kosteamman puolen lisäksi myös ruokaa - toiveena jopa lämmin ruoka. Käyn tässä nyt muutaman tapauksen läpi fiilispohjalta, välillä tuntui kyllä ihan oikeasti siltä että artisti on se "paha" joka pitää ruokkia. Jyväskylässä erään keikkapaikan keittiössä kuulemma lukeekin että "Ei kokolihaa artistille." Että sillälailla.

Älkää ny itteenne teloko!

Nälkä parantaa usein ruuan makua. Jopa hippasen jäähtynyt roiskeläppä (aka kytkinlevy, aka ruoskeläppä) saattaa olla erittäin toimiva setti, mikäli vatsalaukku huutaa tyhjyyttään. Keikka-autossa legendaarisia herkkuja oli yhdistelmät patonki-valmislihapullat-valkosipulituorejuusto. Herkullinen hetki oli se, kun rumputaiteilija avasi kesäkuumassa autossa - aikana ennen ilmastointia - tuon lihapullarasian ja edellisenä iltana nautitut bändioluet alkoi pyrkimään hihnalla takaisinpäin. No, tuo tuli kostettua monestikin sillä punaisella lapulla varustettu lenkkimakkara kera parin vanhan piimälitran kuittasi moisen saundin komeasti.

Yleensähän tuo kiertäminen tarkoitti aikatauluiltaan sitä että aamulla herätys kaupungissa x, aamiainen jossain ja autoilu seuraavaan mestaan. Tuolla sitten roudaus sisään jos joku muisti tulla avaamaan ovet sovittuna aikana, soundcheck ja sen jälkeen ruokailu. Jos siis sellainen ruokailu sattui olemaan järjestetty. Suuntaan ajatukseni mietelmien tässä vaiheessa Pohjanmaan suuntaan. Edellisenä iltana oli loistettu neonvalojen pyhässä paikassa - Sysmässä. Keikan jälkeen ajomatka Jyväskylään jossa reilun kahden tunnin unet ja nokka kohti Seinäjokea. Päivän aikataulu oli muutenkin helvetin kiireinen joten ruokailu oli mahdollista vasta joskus alkuillasta. Jumalation miten hyvälle maistuikaan jättimäinen kebab-annos keikkapaikan yläkerrassa. Paikkana toki legendaarinen "Varttibaari" eli Bar 15. Muutenkin tuolla oli aina hyvä meininki, terkut Juhalle jos satut joskus tätä vaikka lukemaan. Sitä miestä ei varmaan ainakaan silloin olisi saanut suuttumaan millään.

Joensuussa majaillessani keikkamatkat oli hiton pitkän tuntuisia ja likilegendaarisen Heinola Laajentaa -rundin päätöskeikka vedettiin Helsingissä. Hammaslääkärin jälkeen hyppäsin suoraan junaan tuolla Pohjois-Karjalassa ja ravintolavaunun oltua suljettuna nälkä kasvoi järjettömiin mittasuhteisiin jo Imatran kohdilla. Perille asti piti kuitenkin kituuttaa ja kun rahaa ei ollut kummassakaan taskussa oli rautatieasemalta vielä ajettava spåralla Hakaniemeen. Pummilla tietty. Siellä olikin onneksi ruoka jo valmiina mutta perhana vieköön se oli loppunut. Kylmää kalakeittoa oli kuulemma tarjoiltu eikä se niin hääviä ollut että en kuulemma jäänyt mistään paitsi. Jaahas, sitä ei pysty siis arvostelemaankaan.

Herkullinen kalasoppa.

Aikamoinen klassikko tapahtui myös Oulussa. Myin tuolloin Pajula Recordsin ohjelmatoimiston kautta Varjo-orkesterin levynjulkkarirundia ja kiertue tehtiin pienellä budjetilla. Yksi tärkeä pointti oli kuitenkin se, että keikkapaikoilta saisi sen päivän ruoka-annoksen liksan lisäksi. Vielä tarkennuksena lisättiin, että osa ruuasta on oltava kasvisruokaa. Oulussa ruoka toimitettiin sovittuna aikana mutta kasvisruokaa ei ollutkaan. Tätä sitten hienovaraisesti pyydettiin vielä baaritiskiltä ja keskustelu meni jotenkin seuraavasti:

- Hei sori, meidän kasvisruoka puuttuu vielä.
- Odotapas hetkinen niin tuon annoksen pöytään.

Okei, homma siis kunnossa. Haavekuvat couscousilla täytetyistä zuccineista ja tofu-lindströminpihveistä haihtuivat kuitenkin pikaisesti. Samainen tarjoilija kipitti pöytään III-tuopin.

- Tossa ei oo lihaa.
- Aha.

Ja asiat loikkii mutta loikkikoon. Pienen budjetin bändinä kaikki tehtiin Luomakunnassa itse, levy-yhtiön suosiollisella avustuksella toki. Myös musiikkivideon kuvaussessio hoidettiin cateringia myöten omin voimin. Muistan kolmen päivän mökkireissun ruokalistan sisältäneen minestronekeiton varsin hyvin. Allekirjoittanut söi sitä kummipoikani isän kanssa vielä tuon session jälkeen nelisen päivää kun ei muutakaan juuri ollut. Alkoi siihen malliin tökkimään mokoma soppa, että vielä tähänkään päivään mennessä en ole edes harkinnut moisen sotkun syömistä. Jo pelkästään se, että joku tekee sitä samassa keittiössä saa pahan maun suuhun. Tuosta voisi kehittää toki omanlaisen dieetin, minestrone-dieetin. Yritäpä syödä sitä vaikka alkuun pari vuotta joka päivä neljästi. Väitän että ennen pitkää annoskoko jää niin pieneksi että laihtuminen on välttämättömyys. Toisaalta ehkä miellyttävämpi keino laihtumiseen voisi olla vaikka malaria tai ebola.

Pikkufestarien legendaarista artistisapuskaa on tullut veivattua itsekin. Mikäpäs sen parempaa kuin arpakuutiospydäri. Siis nimenomaan se halvin valmispyttipannu mitä pakastealtaasta löytyy. Voin vain kuvitella sellaisten bändien toleranssin tuohon ruuankorvikkeeseen, jotka kiertävät enemmän noita kesäjuhlia. Purupintaa eväässä on juuri sen verran mitä sinne on sattunut lentämään hiekkaa sekaan. Makua voi puolestaan säätää sinapilla, jos sitä sattuu olemaan tarjolla. Toisaalta ruoka, joka sisältää makkaraa ei voi lopuksi olla sielultaan kovin paha. Makkala on hyvää luokaa. Mutta nouseeko Haka liigaan?

Hyvää luokaa - lonkerot loppuu ihan justiinsa.

Ensi kesänä ainakin kertaalleen tulee syötettyä artisteja. Yhtenä hyvänä vaihtoehtona on tehdä jotain sellaista mitä eivät välttämättä ole koskaan syöneet. Rautalampilainen (meniköhän sanamuoto nyt oikein) leipurimme oli visioinut täytettävän näkkileivän jossa salaatin, juuston ja kinkun lisäksi olisi lakritsikastiketta. Lisäksi hän väitti tuon tapahtuneen unessa mutta mie oon taasen sitä mieltä että savolaiselle tuo voi olla ihan normaalikin juttu. Tiedä häntä.

Näin aprillipäivänä sopii päättää taas kerran blogi itsekeksittyyn vitsiin. Nyt voisi kalastella Atrialta sponssirahoja mainosidealla:
- Atrillia, atrillia..

Olipa huono.