Aikataulutusta

No niin. Taas on vierähtänyt ihan hitonmoinen aika edellisestä tekstistä ja tällä samalla jargonilla nää näyttäisi nyt sitten alkavankin. Kalenteriin pitäisi vissiin saada lisää sivuja tai vaikkapa viikkoon yksi päivä lisää niin ehtisi sitten tekemään varmasti kaiken ja vaikka vähän huilimaankin. Mutta ei, se on vaan painettava menemään kuten Apinax aikanaan lauloi:"Aina painetaan, tappi pohjassa, joka ainoassa, asiassa."

Mutta vielä tulee aika jolloin mie aktivoidun tähän kirjoittamiseenkin. Ei jännitetä. Sille yhdelle miehelle kävi hassusti kun se jännitti.

Tämä seuraava osuu hyvin tuohon kalenteriaiheeseen ja on julkaistu Itä-Hämeessä kolumnina 15.10.2013:

- - -
 

Joku roti

Nykyinen ajanlaskumme on alkanut lähteistä riippuen ties milloin. Vuosiluku nolla lienee monille mielessä oleva ajankulun alku nykymuodossaan. Tänään tulee kuluneeksi kuitenkin 431 vuotta siitä, kun paavi Gregorius XIII:n kehittämä gregoriaaninen kalenteri on niin sanotusti otettu käyttöön eteläisessä Euroopassa. Suomessa tämän nykykalenterin käyttöön siirryttiin 1700-luvun puolivälissä ja koska itänaapurissamme se hyväksyttiin vasta 1918, niin suomalaiset ortodoksitkin ovat tähän maailmanlaskemiseen liittyneet vasta vajaa sata vuotta sitten.

Kalenteri oli silti se aihe mistä on tarkoitukseni kirjoittaa. Itse en tulisi toimeen ilman moista kapistusta sillä niin monet sovitut tapaamiset, työpalaverit, varatut viikonloput, ottelutapahtumat ja niin edelleen ovat sinne merkittyinä. Nykyään omenamallinen kalenterini muistuttaa jopa ääneen parin päivän päästä olevasta hammaslääkäristä. Joskus aikanaan käytin taskuun mahtuvaa muistikirjaa, sittemmin A4-kokoista viikkokalenteria. En sitten tiedä onko kalenterin käyttöni ja aikataulutukseni aina edes järkevissä raameissa.

Äiti opetti jo ennen ala-asteelle menoa, että on epäkohteliasta myöhästyä. Muistankin kolmannelta luokalta päivän jolloin olin aamun ensimmäiseltä oppitunnilta varmaan toista minuuttia myöhässä. Pikku-Mikulta pääsi itku kun hän tiesi tehneensä väärin. No, ehkä tuo oli vähän liioiteltu reagointi mutta näin kuitenkin kävi kun sisäinen kalenteri pääsi pettämään. Nykyisessä työssäni en muuten voi sietää sitä josko keittiöön tullaan kahta minuuttia yli kahdeksan, mikäli työt alkaa kahdeksalta. Joku roti, se pitää olla.

Joulu ja juhannus lienevät monille sellaiset vuosittaiset merkkipaalut, sijaitsevathan ne suunnilleen puolen vuoden välein toisistaan kalenterissakin. Toisen jälkeen tietää, että sataa lunta ja on viileää. Toisen jälkeen taasen vastaavasti aurinko helottaa liian kuumasti ja toivoo että edes jossain välissä tulisi sopivan pilvistä. Sinällään toki vuodenajat ovat rikkaus, eikä niiden seuraamiseen tarvitse välttämättä edes kalenteria katsella. Riittää kun vilkaisee ikkunasta pihalle. Jos sataa vettä niin on kesä, kevät, talvi tai syksy. Vai mitenkä se meni.

Englannin Valioliigan kalenteri on taasen minullekin kiusallinen lukea. Pelipäivät eivät välttämättä selviä vaikkapa kotimaisten palloilusarjojen tyyliin jo puolta vuotta aikaisemmin vaan niitä voivat muokata monet muuttujat. Se, pääseekö koti- tai vierasjoukkue jossain muussa kilpailussa etenemään, Euroopan turnaukset, lumimyrskyt ja niin edelleen. Siksi tässä ei uskalla lentoja Keski-Englantiin vielä ostaakaan vaan on seurattava useampaa kalenteria miten aikataulut niissä liikkuvat. Joku roti, se pitäisi olla.

Miku Leppälä

Mestaruus 2009 keittäjän silmin

Mestaruus 2009 keittäjän silmin

Oli kyllä kunnia saada keittää maamme kovimman urheilulajin parissa vuosikausia. Sinänsä oli aika hauska palata tänään aiheen tiimoille Iltalehden sivustolla kun toimittajan kanssa tovi jutusteltiin noista niin naurettavista ruokakohuista mitä periaatteessa kuka tahansa voi kehittää mistä vaan. Enkä halua puida mitään tän hetken meneillään olevista yksittäisistä twitter-kuvista, joukkueruokailuista tai muustakaan tuollaisesta. Allaolevasta linkistä voi lukea mitä tänään tuli höpöteltyä:

Keittiöurpo Iltalehdessä

Menenpä hetkeksi takaisin tuonne muutaman vuoden taakse ja fiilistelen vähän muutamia kohtia, millaista se ruuan kanssa työskentely olikaan JYPin keittiössä.

2009 kevät oli huikeaa aikaa. JYP voitti ensimmäisen Suomen Mestaruutensa ja nuo playoffit kaikkineen oli jotain niin siistiä että jälkeenpäin huomasi tehneensä aikamoisen määrän työtuntejakin. Duuniputkelle tuli muistaakseni 32 päivää mittaa, tunteja en muista ollenkaan. Tosin mestaruuden myötä sitten juhlittiin tiistain ja sunnuntain välinen yö, hukattiin lompakko ja niin edelleen. Tuon juhlaviikon myötä miulla on niin hieno vaimokin että eihän tuota viikkoa voi tyystin mitenkään unohtaakaan. Vaikka siellä seassa ehkä muutama sekava hetki onkin.

Tuon playoff-kuukauden aikana tapahtui muun muassa seuraavanlainen hauska setti. Toinen finaali pelattiin Oulussa ja voitettiin se Viitasen Mikon maalilla. Olin katsomassa kyseistä peliä Jyväskylän keskustan tuntumassa sijaitsevassa baarissa ja tokihan sitten piti jokunen voitonmalja kilistellä. Huomenna olisi välipäivä sillä seuraava matsi Jyväskylässä pelattaisiin vasta ylihuomenna. Päätin kuitenkin laittaa onnitteluviestiä voitosta joukkueen bussiin ja melkein heti sieltä tulikin puhelua takaisin. Olisiko saumaa saada huomenna sittenkin ruokaa. Tottakai on, vastasin välittömästi. Kietaisin tuopin tyhjäksi, maksoin piikin pois ja hyppäsin taksiin että ehtii hetken huilimaan ennen aamua. Seuraavana aamuna köökkiin, pastat tulille ja hyväntuulinen Hurrikaanijengi sai syödäkseen.

Kaiken kaikkiaan tuon kevään aikana pääsi kokemaan niin unohtumattomia hetkiä urheilun parissa että niitä on vaikea kertoa. Välttämättä monikaan urheilijakaan ei pääse elämässään niin hienosti toimivaan organisaatioon mukaan kuin missä minulla oli etuoikeus touhuta.

Kolmas finaali voitettiin kotona ja neljännessä oli sitten jo mestaruus katkolla. Oli tarkoitus lähteä ravintolaporukan kanssa Ouluun tsekkaamaan tuo peli. Viime metreillä tuli kuitenkin päätös, että pidetään myös kotihalli auki ja näytetään kaikista mahdollisista telkkareista, screeneiltä sekä mediakuutiolta tuo matsi myös Jyväskylässä. Pidettiin tuota ideaa ravintolaväen kesken ihan höpöhöpönä. Kuka nyt tyhjään halliin tulisi peliä katsomaan. No eipä juuri kukaan, paitsi reilu neljä tuhatta henkeä. Sekin oli melkoinen etuoikeus olla tekemässä tuota iltaa. Muistan että hampurilaiset loppui heti kärkeensä ja muutenkin kaivettiin myytävää ruokaa kaapeista sen mitä oluenmyynniltä ehdittiin. Myös mie olin bisseä myymässä ja kun mestaruus ratkesi niin tunnelma oli niin käsittämätön, että vieläkin nousee ihokarvat pystyyn kun tätä kirjoittaa ja sitä miettii.

Huikeita fiiliksiä, välillä pettymyksiä ja vastoinkäymisiä, mutta silti. En ikipäivänä vaihtaisi pois elämästäni sitä aikaa mitä sain JYPillä olla duunissa. Oli se hienoa.

Urheilu on ihanaa!

Makkala on hyvää luokaa

Taas on ollut niin hiljaista täällä, että lasketaan vähän rimaa. Kun kelloon ei löydy mistään lisää tunteja niin julkaistaan vanhoja tekstejä. Tämä kyseinen teksti on julkaistu elokuussa 2013 Itä-Hämeessä mutta koska makkala on aiheena klassikko niin menköön. Ja todetaan samalla että viime kuussa juhlittiin siis HK:n Sinisen 52-vuotispäivää.
  - - -

Makkala on hyvää luokaa

Valkeakoskelainen kitarateknikko totesi muinoin tamperelais-henkisessä viihdeohjelmassa kuolemattoman lauseen: Makkala on hyvää luokaa. Paikkaahan se pitää ja myös tuosta lauseesta on tullut klassikko, ettei jopa tarvitsisi sanoa omituista sanaa: lentävä. Kyseinen sketsi eteni jotenkin niin että naisen tarjoama omatekemä ruoka – vai pitäisikö sanoa luoka – ei kelvannut vaan omasta muovipussista kaivettu lenkkimakkara oli sitten illalliseen kelpaava eines.

Ja tänäänhän on makkaranystävillä juhlapäivä. Ikuinen klassikko eli HK:n Sininen lenkki täyttää tällä päivämäärällä 50 vuotta. Onneksi olkoon ”blooa”, uskon että ”lökäriä” myydään ja syödään tänään hurjan monta kiloa. Eräs tuttu bassotaiteilija kaivanee kyseisen tuotteen povitaskustaan ja huitaisee sen kylmänä naamariin ruokatunnilla. Sininenhän on parhaimmillaan kylmänä tai lämpimänä. Kotona tai kylässä. Suomessa tai Turussa. Saunassa tai taksijonossa. Lompakossa tai silmälasikotelossa. Ja päivänsankaria yhtään väheksymättä, moni muu ”putki” kyllä saa allekirjoittaneen nostamaan peukkunsa ylös. Samoin suupielet, joista kenties nälkäisenä valuu vähän kuolaakin.

Hippasen ärsyttää aina keväisin, kun markkinoille tulee niin monta uutta makkaralaatua. Siinä sitä sitten pitää yrittää juhannukseen tai heinäkuun alkuun mennessä testata mahdollisimman monta uutta versiota läpi. Loppujen lopuksi menee pari viikkoa niin sanottujen makkaraövereiden parissa eli rasvakaapelia ei tee mieli ollenkaan. No, kesän taittuessa loppua kohti uutuuksista grilliin mahtuu ehkä yksi tai kaksi variaatiota mutta mielellään sinne valitsee kuitenkin niitä rakkaita tuttuja kämppingejä ja kapanosseja.

Makkaran parhaimpiin kavereihin kuuluu toki sinappi. Jotkuthan sotkevat siihen myös ketsuppia ja mikäs siinä. Mieluummin miten vaan. Saksassa syömäni currywurst kyllä toimii myös erittäin hyvin, samoin toki pienten lihafirmojen erikoisputket joihin on myös tullut tutustuttua niin usein kuin vaan mahdollista. Sitten on tietysti vielä kaikilla se oma, ainut ja oikea tyyli paistaa makkaraa. Joko viiltojen kanssa tai ilman, kaasulla tai hiilillä, tikun nokassa tai uunissa.

Voi pojat mitä ruokaa sainkaan viime viikonloppuna. Kunnon makkarakastiketta vanhan ajan tyyliin eli ruskeassa kastikkeessa ja keitettyjen perunoiden kera. Koeannoksena valmistin myös tulevaa kiekkokautta varten variaation kolmesta erilaisesta makkarasta kera haudutetun hapankaalin ja omatekemän jalon sinapin. Mutta Heinolassa syntynyt klassikko on silti ehkä suosikkini makkararuuista. Jokkismakkara siis. Legendaarinen makkara valmistetaan äärimmäisen kuumassa grillissä niin että pinta palaa mustaksi mutta makkara on sisältä yhä kylmää. Voi veljet.

KESÄLISTOJA

Ai miten niin on meinannut blogi olla vähän heitteillä. Niin onkin mutta ei tän kirjoittamisesta ollut alunperinkään tarkoitus stressata. Stressaanpa vähän silti ja kokeilen nyt, että näinköhän tähän lähtisi pitkästä aikaa taasen vähän tarinaa. Ja jos vaikka helpotan itselleni vielä kynnystä niin laitetaanpas kohta kokonaan takanapäin olevan kesän top-listoja. Vaikka mie joskus blogin alkuvaiheissa vissiin vähän mollasinkin noita listoja niin lopuksi niillä on aika kiva haastaa itseään. Antaa minuutin aikaa kun on keksinyt aiheen niin saattaapi tulla spontaaneita vastauksia.

KESÄN KEITTIÖHANKINNAT top 3

1. Weberin brikettigrilli
- loppui se pelleily kaasun kanssa ja siirryttiin oikeisiin hommiin, häkää pönttöön sano
2. Induktioliesi
- keittiöremontin yhteydessä viimein induktio kotona, silti ehtii kissan sanomaan ennen kuin vesi kiehuu
3. Omakotitalo
- tänhän se vaati että oman keittiön pystyi rouvan kanssa suunnittelemaan

GRILLAUKSET top 3

1. Paahtopaisti briketeillä
- ai saakeli että muuten toimikin kun veteli pinnat ensin kunnon höökillä kiinni, siirsi briketit sivuille ja haudutteli reilussa sadassa asteessa mittarin kanssa
2. Lampaanpataa lampaantapaan eli lämppöötsöt
- Sakke sen Weber-kuumeen muhun tartutti kun mökkeiltiin ja samalla veivattiin muun muassa lammaspurilaisia
3. Makkala
- nimenomaan, kesän suosikiksi on noussut saksalaiskaupan chili-cheddarputki

KESÄJUTUT top 3

1. Selvistely
- krapulaton kesä, kantsii koklata, varsinkin jos heräämiset on tapahduttava suunnilleen seitsemän kertaa viikossa siinä viiden ja kuuden huudeilla
2. Frisbeegolf
- onnistuin vuosikaudet välttelemään fribaratoja, nyt siinä sitten kävi niin kuin pelkäsinkin eli onhan tuo hiton koukuttavaa vaikken oo vielä Kippasuota kauemmaksi ehtinytkään
3. Vakioveikkaus
- onhan siihen nyt päivittäin jokunen lantti hävittävä, muuten ei yksinkertaisesti oo niin kivaa, vai mitä Wilmots?

JOHTAJAN EVÄÄT top 3
Pohjustetaan tätä sillä, että tuo meidän perheessä asuva johtaja ei tällä kertaa tarkoita rakasta vaimoani vaan rakasta pientä poikaamme. Johtaja täytti vuoden alkukesästä ja isin ennakkoluulot siitä, ettei tuon ikäinen muka söisi juuri mitään on kyllä karisseet kauan sitten.

1. Punaviinihärkä
- ukko vetelee härkäpataa ihan simona, perus lastenruokaa
2. Muikkukukko
- täytyyhän ukon saada maistaa perinneruokia ja tämä kiero savolaisherkku putosi piimän kera aikasta mainiosti, itse tehty tietenkin
3. Musta makkara
- puolukkahillo ei vielä skulannut mutta Tapola tippui melkoisella vauhdilla, enkä itse tehnyt tietenkään

Jep jep ja vielä kerran jep. Eipä siinä sitten ihmeellisyyksiä noin muuten. Ruuan tekeminen on hiton kivaa hommaa yhä. Kai sitä on pakko vähän hölmö olla että sellaisesta tykkää mutta kuten oon monesti todennut että sitähän tässä elämässä on tehtävä mistä tykkää. Ja jos on niin urpo että tykkää keittämisestä niin siitä sitten vaan. Paremmin tienaisi tosin raksalla, siihen vinkkiä vaikka tästä:

Ismo Leikola - raksamies

Ja laitetaan vitsi tällä erää vartin mittaisen videon muodossa. En tosin tiedä onko tässä mitään vitsiä mutta saarille ois ikävä:

TFC Lynx Engerland

Matkakuumetta

Vissiin jonkintyyppinen matkakuume on Keittiöurpolla päällänsä. Ja vielä kun tietää ettei tämänhetkinen elämäntilanne mahdollista vielä pitkään aikaan reissuja niin sitä on lääkittävä moista tautia köyhänmiehen reissuilla. Ei kun karttakirja käteen (tai kuuklemäps auki) ja fiilistelemään missä päin maailmaa mahtaa olla minkälaisia urpoja. Niin ja ettei sitten alkoholiton arki tai nälkä yhtään pahenisi niin fiilistelenpä sitten samantien mitä noissa erinäisissä paikoissa voisikaan nautiskella maan tapojen mukaisesti.

Brittilään

Just nyt kun sattuisin lähtemään saarille niin hyppäisin varmastikin juuri Manchesteriin menevään koneeseen. Ennen sitä toki pitäisi kentällä nuolaista joku täsmähintainen välikalja ja koneessa ehkä pari lisää että pääsisi jonottelemaan vessaan. Mansen kentällä en viitsisi enää jonotella ainakaan matkatavaroita (eli jos en olisi niitä jättänyt suosiolla Suomeen niin sinnehän jäisivät pyörimään). Suuntaisin suoraan lentokenttäkiskalle, ostaisin sieltä muna-majoneesikolmion, parit Strongbowt ja painuisin lippuautomaatin kautta junalaiturille. "Please, mind the gap" -kuulutuksen jälkeen astuisin tramiin ja tuolla vajaan puolen tunnin matkalla nuolaisisin nuo kuivat omput kitusiin. Rautatieasemalta kävelisin suorinta tietä Paramountiin (pubi siis), tilaisin jonkun paikallisen kausi-alen sekä fish&chips -setin. Istuisin teeveen ääreen katselemaan uusimmat Valioliiga-uutiset ja jatkaisin lokaalien vellien parissa niin pitkään kun huvittaisi. Voi veljet. Joskus mie vielä teen noin. Parhaillaan joku paikallinen Keittiöurpo (veikkaisin hänen nimekseen Mark - lausutaan maak) pesee köökkiä, ripustaa kohta essun naulaan ja hipsii paikalliseen imaisemaan parit keitot. Kivat sille. Mark ei muuten ole koskaan kuullutkaan pesäpallosta eikä hän tiedä kuka on Bull Mentula. Tippaleivän hän sentään tunnistaa kuvasta.

Tuonne on tainnut tulla jokunen punta jätettyä..

Saksaan

Lähtömeiningit tuohon koneen Manner-Eurooppaan laskeutumiseen asti olisivat varmastikin kuten edellä. Perille päästyäni paikallisjuna veisi mihin veisi, mutta joka tapauksessa sieltä löytyisi jostain mesta mistä mie saisin ihan helvetin ison schnitzelin. Mie varmaan tilaisin niitä ainakin kaks (lue: KAKSCH!!) ja moisen alashuuhtominen onnistuisi parhaiten vehnäoluella. Ja paikallinen Keittiöurpo siellä juuri vahaakin viiksiään, kampaa jakauksensa tasaisesti, huutaa käskevästi kiitokset päivästä kollegoilleen ja suuntaa nöyryyttämään vähintään kuusi leikettä, kahdeksan velliä ja painuu kotio. Paikallisen biergartenin toilettitiloissa hän vielä ennen lähtöään pelaa tietynlaista kolikkopeliä josta ei saa rahallista voittoa mutta kylläkin pahvirasian minkä sisällöllä hän viihdyttää hetken itseään vielä kotona. Enhän mie tuollaisista tietenkään mitään tiedä mutta kaverit on kertoneet. Niin tuon paikallis-urpon nimi on tietenkin Dieter eikä hän tunne nimeltä yhtään suomalaista jalkapalloilijaa. Teemu Pukki -nimen kuulessaan hänen kasvoilleen leviää kuitenkin perverssi hymy.

Rili feimöös in tsöömani.

Prahaan

Lähtöosasto ennalta kerrotun tuttu ja turvaton. Perillä kentällä bongaisin mittarin ja matkalla kohti Zizkovin baareja pysähdyttäisiin kuskin opastuksella jostain huoltsikalta ostamassa pari liki-ilmaista Staropramenia ja kenties snadi lekkeri slivovicea. Perillä paikalliskuppilassa pöytään olisi saatava leivän sisään väsätty gulassi joka menee toki mukavimmin alas muutamalla tuopillisella. Voi jehna että ne sopat onkin siellä hyviä. Eikä edes maksa mitään. Kotimaassa ei jokaisessa ostoskeskuksessa pääse edes viskaamaan kepillistä sillä hinnalla millä tuolla saapi lounaan. Mutta hei, paikallinen Keittiöurpo - Jiri nimeltään - on juurikin pessyt köökin lattian ja puhuu puhelimeensa niin perhanan nopealla sykkeellä ettei siitä saa varmaan kukaan sanaakaan selvää. Hän heittää kokkitakin naulaan, kipaisee naapurikioskista pullollisen viiniä jonka hän nautiskelee kavereiden kanssa jossain viihtyisässä puistikossa. Suomesta Jiri tietää sen verran että sieltä tulee jääkiekkoilijoita ja että jokunen vuosikymmen sitten suomalaiset ovat kuulemma pärjänneet myös mäkihypyssä. Matti Nykäsen biisin kuullessaan hän kuitenkin vakavoituu, esittää osanottonsa ja häipyy surullisin silmin kohti Prahan yötä.

Pivo.

No joo, olipas siinä tarpeellista kirjoiteltavaa mutta sainpahan etämaistella muutamia hyväksi koettuja makuja ja fiiliksiä. Vitsiin on hyvä päättää:

- Miksei Prahassa ole vieläkään kallista?
- No kun prahaa on kyllä.

Selityksiä, selityksiä

Blogi on ollut nyt vähän heitteillä. Mutta niin kuin yleensä, selityshän löytyy aina kaikkeen ja tällä erää se on niin sanotusti kiire. Seuraava teksti on julkaistu Itä-Hämeen "Päivän Vieras" -palstalla maanantaina 29.6.2015
-----

Etelään muuttamassa

Tässä on tullut viime vuosina muutettua ihan hitokseen. Viimeiseen kuuteen vuoteen taitaa mahtua se yhdeksän muuttoa joten tietosanakirjalaatikot ovat nähneet varaston jos toisenkin. Päätös tästä siirtymästä on kytenyt jo pitkään ja nyt päätettiin sitten perheen kanssa laittaa niin sanotusti homma isolleen. Ollaan myyty ja jaettu ilmaiseksi tavaraa aika paljon pois, ettei suotta tarvitse kauas etelään muuttaessa raahata niin paljoa sälää sitten mukaan. Jakoon tai myyntiin on lähtenyt muun muassa keittiön pöytä tuoleineen, kaikki patjat, tv-tasot, hirmuinen määrä astioita, lipastoja ja hyllyjä.

Muutama kuukausi sitten tuttu ravintolayrittäjä Keski-Suomesta teki ison päätöksen ja osti majatalon Thaimaasta. Hän lähti siis sinne yrittäjäksi ja myi asuntonsa Suomesta. Hommat ovat rullanneet ilmeisen hyvin, sopeutuminen on tapahtunut helposti ja ilmaston sekä olosuhteiden puolesta hän on tuskin jäänyt hirmuisesti kaipaamaan kotimaan keväistä helleaaltoa. Ja kyllähän yhteydenpito vanhojen tuttujen kanssa nykypäivänä onnistuu helpostikin kun on olemassa kaiken maailman naamakirjoja ja skypejä. Tiedä sitten oliko hänen viitoittama esimerkkinsä yksi tärkeä juttu miten kirkonkylän mies perheineen uskalsi lähteä ottamaan ison askeleen kohti tuntematonta.

Tulevaan asuinympäristöömme emme juuri ole vielä päässeet tutustumaan. Ihan kivenheiton päässä asuntoamme sijaitsee kuitenkin kuulemma paikkakunnan kuuluisin vuori. Lisäksi ulkoilumaastot ovat ilmeisen hyviä, mikäli hurjia korkeuseroja ja villipetoja ei suotta pelkää. Kaupungin ydinkeskustaankaan ei ole montaa kilometriä matkaa, metropysäkkiä ei tosin lähettyvillä ole. Natiivit ajelevatkin kuuleman mukaan pääasiassa omilla autoilla tai polkupyörillä. Uusista naapureistamme ei ole vielä tarkempaa käsitystä, mutta onneksi nettisanakirjojen avulla on selvitty ennenkin. Pitää muistaa pakata vaan riittäävästi juhlamokkaa ja ruisleipää muuttokuormaan että pystyy välttämään pahinta koti-ikävää. Sitten kun vielä pakkaa matkaan Metsolat-kirjat sekä ison kasan VHS-Kotikatuja niin kai sitä pärjäilee. Mikäli netti toimii hyvin niin sittenhän onneksi pääsee myös väijymään mikä vero kotimaassa milloinkin kohoaa. Niin ja uudessa lähikaupassamme kuulemma kupillinen kahvia maksaa vain euron. Nätti kaupunkikin se kuulemma on. Se on kuitenkin meille tärkeää sillä tarkoitus on kuitenkin kasvattaa myös lapset uudessa kodissa läpi koulutien.

Enkä mie nyt sitten lopuksi tiedä onko tuo muuttaminen edes niin hirmuinen kulttuurishokki. Jokihan siinä kuitenkin vaan ylitetään. Ja siinäkin menee silta, ainakin vielä. Toki Jyränkö on ihan eri mesta kuin Kirkonkylä. ”Kookoon” (enkä tarkoita sitä lätkäjoukkuetta) joutuu opettelemaan lauseen: ”Mä asun Jykes.”

HIENOJA HOMMIA

Mie oon nyt ollu uudessa duunissa reilut pari kuukautta. Yksikään aamu ei oo harmittanu mennä töihin eli ilmeisesti oon päätynyt erittäinkin hyvään mestaan. Onhan tässä duunihistorian varrelle sattunut hyviä ja huonoja mestoja muttei niistä nyt jaksa jauhaa. Jokaisesta paikasta on tullut opittua vähintäänkin jotain uutta ja saatua hyviä - jopa elinikäisiä - kavereita sekä ystäviä. Ihminen on kuitenkin niin vaativa eläin, ettei sitä voi olla hyviin juttuihin tyytyväinen ellei ota välillä pohjakosketuksia. Näin ollen olenkin fiilistellyt mielessäni, kuinka hyvin omat asiat ovatkaan. Ravintola-alalla nuo duunit vaihtuvat hippasen aktiivisemmin kuin vaikkapa vanhan liiton paperitehtaissa tai vastaavissa joten pysyvyyttä tuskin juuri kukaan tällä alalla työskentelevä jaksaa miettiä.

Jos uusi duunimestani ei ole just Sulle vielä tuttu niin tsekkaa tuosta alta linkki. Ens viikko vielä veivataan lounasta ja sitten pidellään heinäkuun mittainen breikki jolloin toki työstetään pitopalveluhommia. Suosittelen lämpimästi lounaan koeajoa, pyrin käyttämään mahdollisimman tuoreita raaka-aineita ja jättämään esimerkiksi pakkastuotteet sinne minne ne kuuluvat - ihan sama siis minne kunhan ei miun mättöihin.

www.cateringmiamaria.fi

Jatketaan hauskasti sanomalla "asiasta kukkaruukkuun". Fiilistelin tuossa yks päivä sitä, että periaatteessa hivenen vituttelee se, että joka hikkelinkikkelin hommassa järjestetään kilpailuja. Älyttömin hommahan on nuo musiikkikilpailut, etunenässä euroviisut. Pituushyppy esimerkiksi on paljon selkeämpi kilpailulaji. Pidemmälle hypännyt voittaa. Millä saakelilla se noissa euroviisuissakin sitten oikeasti määritellään kuka on paras. Ja joo, tiedän pistelaskusysteemin mutta entä jos pituushypyssäkin olisi samanlainen tyyli arvostella suoritukset. Oisko Jarno Kärnä ollut kenties kovempi jätkä kuin senteillä mitattuna.

Poppiimoni hyppäs pitkälle.

Musiikkiskaboista on kyllä jäänyt muutamia helmiä elämään. Ja mie vieläpä luulen että rakas kollegani Läskipää-Jimmy diggailee tästä seuraavasta ihan oikeastikin. Ostin muuten aikanaan ensteksparhaanamiehenä toimiessani viis kappaletta näiden ekaa eli vikaa levyä kun tarvi saada auton perään naruun jotain kolisevaa. Oli hinta jo likipitäen laatuun nähden kohdallaan eli kymmenen senttiä kipale. Vaihtoehtona levy-yhtiöllä oli kuulemma ollut ajaa nuo myymättömät lätyt asfaltiksi mutta se olisi ollut kalliimpaa kuin myydä tappiolla:

Pulutkin joskus kaatuu.

https://www.youtube.com/watch?v=mI9VbN-EPgk

Idolsit on ehkä maailman ärsyttävimpiä juttuja mutta olettekos tienneet että tuo minulle niin lähellä sydäntä oleva Arttu Wiskari on osallistunut Ruotsin Idolsiin!!! Tsekatkaa vaikka:

https://www.youtube.com/watch?v=kfyEERpo6ZU

No joo tota. Miun piti kirjoittaa alunperin noista kilpailuista ruokamaailmassa. Nyt tuo ajatus kuitenkin meni mökkitien ja kahvimaitojen myötä ihan järjettömän syvälle metsään. Haluan toivottaa kaikille hyvää juhannusta. Itselleni keli on mitä mainioin kesäsää. Helle (paitsi Sami) on rasittavaa. Ja tuosta seuraavasta voi vielä klikkailla sellaista miellyttävää ja helppoa kuunneltavaa jussinvieton oheen. Äänitetty muuten Kemissä -82.

Meni vähän rummut rikki.

https://www.youtube.com/watch?v=lDNoJlh_DEo

Ja hitto vie. Meinasin unohtaa vitsin.

- Mihin tarvitaan juhannussimaa?
- Kysykää Juhalta.

SAATANAN SUOLAISTA SOPPAA

Meinasin lähteä nyt kirjoittelemaan hivenen arasta aiheesta joten pohjustan sitä aavistuksen verran. En missään nimessä tarkoita tätä kenellekään henkilökohtaiseksi, en kohdista yksittäisiä juttujani keneenkään tai keihinkään yksittäisiin ihmisiin vaan otan tarkasteluun juttuja joita olen kuullut, nähnyt tai havainnoinut. Seuraavissa hommissa siis ei ole kyse omista asiakkaistani vaan vaikkapa niistä keihin olen törmännyt muissa ravintoloissa, toreilla, kahviloissa, festareilla ja niin edespäin.

Katsotaanpas mitä tästä mahtaa syntyäkään. Kyse on siis erilaisista asiakastapahtumista ja/tai -tyypeistä.

KIIREINEN REKLAMOIJA

Yleensä tämän tyypin edustaja on ylittänyt - tai on ainakin lähestymässä - seitsemänkympin rajapyykkiä. Jonossa on pirunmoinen kiire joten etuilu on ehdottomasti hänen arvomaailmassaan sallittua. Myös purnaaminen siitä, ettei tiistai-iltapäivänä satukaan olemaan kaikki kassat käytössä vaan hän joutuu odottamaan ylimääräisen kolmeminuuttisen, on hänen mielestään syy reklamoida kauppiaalle. Mieluummin toki voikin sitten avautua viattomalle kassatyöntekijälle sillä hänen vikahan se ehdottomasti on että loppuelämä onkin sitten ihan hitokseen lyhyempi. Jonottakaa hyvät ihmiset ihan rauhassa. Ei se kassa tahallaan ainakaan hidastele vaan syy voi olla vaikka seuraavassakin asiakastyypissä.

PITÄÄKS TÄÄ MAKSAA -TYYPPI

Miten se voikaan tulla niin isona yllätyksenä, että se sama jokaviikkoinen kuuden euron lottokuponki pitää maksaa joka kerta. Sen tilaaminen menee kahdentoista vuoden harjoittelun tuloksena jo pääsääntöisesti kivuttomasti, kunhan joka kerta muistaa kiukutella ettei "siihen sitten laiteta mitään turhia tuplaushömpötyksiä" ja niin edelleen. Kun kassahenkilö kertoo sitten hinnan eli "Kuusi euroa, kiitos", aletaan kaivamaan kassin pohjalta lompakkoa. Ensin selataan setelipuoli missä kyllä olisi punertavaa, sinertävää ja ehkä jopa kellertävääkin seteliä. Sitten hyökätään kolikkopuolen kimppuun ja lasketaan itse summaa moneen kertaan ja toki muistetaan varmistaa vielä kassalta että oliko se viisi euroa. Kun tämä hässäkkä on ohi, päädytään maksamaan kortilla. Parhaassa tapauksessa tämä on vielä electron että yhteyden tekeminen kestää ylimääräistä. Myöskään pin-koodia ei tarvitse muistaa vaan sitäkin voi alkaa miettimään siinä vaiheessa kun etukorttien joukosta on viimein löytynyt se oikea plastiikanpalanen. Tässä vaiheessa rumba saattaa tietysti alkaa vielä alusta mikäli kortilla ei olekaan tarpeeksi tautia. Ja tässä rahapelin ostossa seuraavalla asiakastyypillä ei ole mitään palaa.

Tämä on ale.

ANNA NYT VÄHÄN ALENNUSTA -TYYPPI

Kun on kassatädin tai -sedän suusta kuullut tuon "yhdeksän ja kolmekymmentä, kiitos" ja saanut kaivettua sen Mallorcalta tuodun väärennetyn O'Neill -kukkaronsa taskun pohjalta niin voi tapahtua seuraavaa. Sieltä löytyykin vain vitosen seteli, kakkonen, ykkönen ja viisikymmentä senttiä sohjoa. Siinä onkin sitten hyvä alkaa tinkimään alennusta. Ei niitä hintoja huvikseen ole määrätty vaan lounaan hinta nyt sitten sattuu olemaan se mikä on. Yleensä se on halpa tai vieläkin halvempi. Ja ravintola tai kahvila lienee ainoa paikka missä tuota alennusta sitten ruinataan. Vai meinaatteko että tämä samainen tyyppi tinkii Siwassa maidon hinnasta? Tai elokuvateatterissa lipun hinnasta? Kioskilla Iltalehden hinnasta? Sähköyhtiöltä laskusta? Ässäarvasta? No ei helvetissä. Siinä vaiheessa kannattaa harkita josko kipaisee kuitenkin ennemmin paketin Marie-keksejä ja vaikkapa pillimehun jos ei sitä kyhnyä ole riittävästi päällä. Ja toki voi koittaa seuraavansuuntaista tai siitä kehitettyä huijaustapaa.

SANTSIKAHVI -TINKIJÄ

Miun mielestä santsikahvi tarkoittaa sitä, että olet vedellyt ensimmäisen mokkamukin naamariin täyteen hintaan ja tulet tiskiltä hakemaan toisen mukillisen "liian kallista" costaricaa SAMAAN KUPPIIN. Eli jos olet toissapäivänä käynyt juomassa sen täysihintaisen sumpin, et ole oikeutettu enää santsikuppiin sillä rahalla palkattu tiskari on jo pessyt sen kuppisi ja tarjous on umpeutunut. Ja kyllä, kahvissa on hyvä kate mutta jos jokainen koittaisi vähän koijata tuossa santsihommassa niin ei olisi. Eikä sitä kahvin katetta voi laskea niin, että vesi on ilmaista ja kahvipaketista keittää 50 kuppia. Siinä välissä menee työaikaa, sähköä, kahvinkeitinkin on maksanut ja niin edespäin. Helppoa matematiikkaa mutta myös helppoa murjottaa aiheesta. Myöskään edellisen keskiviikon lounaskahvia ei voi nauttia enää seuraavalla viikolla vaikka se olisikin kiireen takia jäänyt juomatta. Sitä en jaksa edes perustella. Mutta toki siihenkin jurnuttajia riittää ainakin seuraavasta ihmistyypistä.

KAIKKI ON HUONOSTI -TYYPPI

Keitto on suolaista. Miksei tässä kalassa ole mausteita. Possu on kuivaa. Kastikkeessa on liikaa pippuria. Servetit on rumia. Kokki on tyhmä. Viimeinen saattaakin pitää hyvin paikkaansa ja miksei kaikki muutkin reklamoinnit. Jos niitä kuitenkin kuulee 4-6 kertaa viikossa samalta asiakkaalta ja silti hän käy syömässä päivittäin niin mättääköhän jossain muualla. Vuosia sitten olen jopa tällaisen asiakkaan kuudennensadannen reklamaation jälkeen hänen kanssaan keskustellut ja suositellut että rouva/herra on hyvä ja käy mielenkiinnosta testaamassa myös vaihtelun vuoksi jotain muutakin ravintolaa kun kerran kaikki on aina niin päin helvettiä. Ja kallistakin vielä. Seuraavana päivänä asiakasta ei näkynyt mutta jo ylihuomenna hän palasi takaisin. Taisi mennäkin huikeasti liki viikko ilman moitteita mutta sitten taasen sama ralli jatkui. Samainen tyyppi oli vieläpä luonut itselleen sellaisen säännön, että lounaan jälkeen on lupa tehdä 3-4 sämpylää leipäpöydästä, kääräistä ne servetin sisään ja ottaa laukkuun mukaan niin on sitten kahvin kanssa mussutettavaa. Sen verran tuo touhu alkoi sapettamaan joku kaunis sateinen päivä, että väijyin ovelasti salin pylvään takana ja yllätin hänet itse teossa kun laukkuun oli sujahtanut taasen tuo perinteinen kasa leipää. Hän ei kuulemma syönyt ruuan kanssa lainkaan leipää vaan ottaa ne mukaan. Tarjottimella nökötti silti kolme käytettyä voinappia, varmaan tippunut katosta veikkaisin. Mistä sitä tyhmä keittäjä voisi tarkemmin arvatakaan. Pyysin häntä ystävällisesti maksamaan silti myös leivät mitä hän aikoi ostaa mukaansa mutta se ei käynyt sillä se saatanan keitto oli ollut taas suolaista. Niinpä tietenkin. Loppumaton suo tarvottavaksi siis. Toivotin hyvää päivänjatkoa ja päätin suolata tuplana seuraavan päivän sopan. Oppiipahan olemaan.

Jep jep.

Tuossa muutama pintaraapaistu esimerkki joista viimeisessä mentiin vähän kuvitteelliseenkin yksittäistapaukseen. Luulen että monikin alalla työskentelevä tai ravintoloissa säännöllisesti vieraileva voi tarkkaillessaan löytää useitakin tyyppejä noista.

Kevennetään loppuun kuitenkin vitsillä.
- Mikä lintu varastaa leipää ravintolasta?
- Kotka.

Fazerin parhaat kukkelispööt

Jospa sitä pitkästä aikaa vähän sanailisi tänne. Jotenkin ollut hitokseen tekemistä kun oli ravintolapäivät ja kaikki ettei ole ennättänyt kirjoittelemaan, toisaalta taasen miun tarkoitus ei olekaan väkisin vääntää näitä tarinoita vaan aina silloin kun tulee sellainen fiilis. Maanantaina saksalaisperäisessä kaupassa käynti sai ideariihen käyntiin ja äsken rakkaan vaimoni näyttämä kuvat naamakirjassa sai lopullisen innostuksen aikaiseksi.

Ovelaa laittaa ananas vain osittain vaa'alle ettei lehtien paino tule lisätyksi hintaan.

Kjäh, kjäh.

Kopion kuvat tuohon laittomasti ja oman käden oikeudella naamakirjasta. Poistan ne toki jos aiheuttaa mielipahaa ja kysyin julkaisijaltakin tähän oikein hyväksyntää. No, mennäänpä itse aiheeseen.

Tuossa ylläolevassa tapauksessa onneksi "ovela" mummo joka ristittäköön tässä työnimellä Janne-Annikki Kukkelispööksi ei onnistunut huijauksessaan. Kukkelispöön perheessä on kenties aina koitettu vähän varastaa toisen omaisuutta. Näinköhän olisi ollut samasta Kukkelispöön perheestä se mies mikä maanantaina sai kirjoitusinspiraation iskemään. Hän perkasi kukkakaalia kaupassa, että sen saisi halvemmalla. Ookoo, joidenkin mielestä tuo on varmaan oikein mutta kyllä se kauppias maksaa siitä kokonaisesta vihanneksesta hinnan x jonka mukaan kuluttaja maksaa sitten sille määrätyn - katteen sisältävän kilohinnan. Mikäli jokainen alkaisi silppuamaan vaikkapa juuri nuo mainitut kukkakaalit, ei vaadi hirmuisenkaan pitkää matematiikkaa että tovin päästä ne kilohinnat kuluttajille nousisivat. Jollainhan kauppiaankin pitää elää, vaikkei aina uskoisi.

Tekisi mieli haastatella tätä koko Kukkelispöön klaania ja kysyä mikseivät he samantien tee seuraavia asioita kauppareissulla tai ennen sitä (tai mistä hitosta mie tiiän vaikka tekisivätkin):

- Sitrushedelmät kannattaa myös kuoria ennen punnitusta eli pieni hedelmäveitsi mukaan kauppaan

- Banaanit toki kuoritaan kaupassa myös, nehän on helppo sinänsä kuoria eikä siihen tarvitse edes veistä. Mikäli varustaa kauppakassinsa videokameralaitteistolla (ja ehkä jonkinlaisella valokalustolla) niin siinä voi samalla tehdä äärimmäisen hauskaa huumoripätkää Hauskoihin Kotivideoihin. Ei muutakuin banaaninkuoret lattialle nurinpäin niin kyllä siihen joku akuankkamaisesti vielä liukastuu. Ja sepä on hauskaa se.

- Näppärää on myös ottaa matkaan perunankuorimaveitsi, sillä paskaako niistä perunankuorista maksamaan kun ei niitä tule syötyä kuitenkaan.

 - Mikäli herra Kukkelispöö (nimetään hänet vaikka Jimmyksi, koska Jimmy on erittäin perinteinen ja hauska nimi) omistaa vakuumikoneen ja aggregaatin niin luonnollisesti hän myös avaa vakumoidun ruodollisen lohifilepaketin, kaivaa asiapullosalkustaan leikkuulaudan ja fileerausvetsen, nyppäisee nahan ja ruodot pois sekä vakumoi fisun takaisin pakettiin. Näin hän säästää mukavan määrän rahaa jolla voi sitten vaikka käydä tankkaamassa sen aggregaatin. Ellei sitten ole fiksumpi imaista naapurilta bensat tankista, varastamistahan sekin on.

Huumorin alkulähteellä. Hyvän huumorin.

Irtokarkkihyllyllä muuten tuli taannoin törmättyä myös hassunkuriseen tapaukseen. Lähinnä voisi ehkä puhua jopa tragikoomisesta sillä tämä jantteri oli nähnyt takuulla ajanlaskua jo pitkän matkaa ennen väriteeveetä tai Paavo Nurmea. Tapahtumaketju sujui suunnilleen seuraavasti:

1. Käy katsomassa irtokarkkien kilohinta.
2. Klenkkaa karkkihyllylle ja vertaa kilohintaa irtokarkkien ja Fazerin Parhaiden välillä.
3. Muista muuttaa hinnat markoiksi.
4. Ota vähintään kaksi pussillista Fazerin parhaita matkaan ja suuntaa takaisin irtokarkkilaarille. Tarkista vielä kilohinta. Markkoina.
5. Totea itsellesi ääneen että irtokarkkeina nämä ovat halvempia. Muista suhista ässät. Tee huomio, että markkoina erotus on vielä isompi.
6. Avaa Fazerin Parhaat -pussi johonkin satunnaiseen karkkilaariin.
7. Nouki seuraavaksi pussiin (käsin) Kiss-Kiss sekä Jääkarhu-karkit ja jätä loput laarin pohjalle.
8. Suuntaa kassalle.
9. Etuile.
10. Maksa ostokset.
11. Muista kysyä - tai vähintään miettiä - että mitä se maksoikaan markkoina.

No niin no. Tulipa hyvä mieli vähän avautua. Vitsihän tähän tietty pitää vielä roiskaista ettei kellekään vaan jäisi yhtään hyvä mieli.

- Mitä pandan poikanen sanoi toiselle?
- Ei mitään sillä eihän pandat osaa puhua.

Kekkosen liharullat

Katsotaanpas millaista tekstiä lähtee tästä äitienpäivä-aiheesta. Juuri tovi sitten saavuimme ensimmäisen "oman" äitienpäivämme päivälliseltä. Siellähän oli buffet-pöytä laitettu oikein koreaksi. Tai oikeastaan kiinaksi sekä thaimaaksi, itselleni ruokajunttina noin yleisesti se oli laitettu aasiaksi. Oli jos jonkinsortin friteerattua murkulaa ravusta ryynimakkaraan, riisiä oli keitetty ja paistettu, kanaa oli keitelty mehukkaaksi. Oikein oli siis hyvät setit ja ruokajuomaksi erittäinkin sivistyneesti vedeltiin kolaa jäillä.

Äitienpäivä on tärkeä juttu ja sitä on hyvä muistaa hyvällä ruualla ja aamukahvin sänkyyn kiikuttamisella. Meillä aamukahvit kirjaimellisesti kaadettiin sänkyyn mutta mie en kyllä siihen ollu ees osasyyllinen. En ainakaan tunnusta. Tuosta ruokapuolesta vastaavasti rouva sai päätäntävallan. Mie pidän hänen makuaan riittävän kriittisenä tällaisiin juhlapäiviin ja me kun ei haluttu pelkkää pakkasesta sulatettua muhjua syödä niin muutama paikka rajaantui sillä pois heti kärkeensä. Myös ne buffet-pöydät (tai puffee niin kuin täällä Heinolaatiossa myös mainostetaan) joissa leuhotettiin kovaan ääneen possun fileellä tai uunilohella saivat jäädä koskematta meidän perheeltä. Kaikella todennäköisyydellä se possu on hikoillut kaiken makunsa ylikuumaan uuniin ja saman kohtalon on lohiparka päässyt kokemaan ja siitäkin on hiostettu kaikki proteiini pihalle. Jännästi siitä lohestakin saapi muuten sellaista purkkitonnikalan oloista rakenteeltaan kun jättää vaikka tunniksi uuniin. Ei hyvää päivää sentään.

Mie koitin kovasti kyllä ehdottaa, että voidaan hakea grilliltä makkuriperunat. Ja tyrkytinpä rouvalle vaihtoehtoisesti myös balkan-perunoita. Kerran meinaan tilasin ne molemmat ja pyysin rillitätiä (ei sillä kyllä silmälaseja ollut - pakollinen vitsi, oikolukijan huomautus) kirjoittamaan siihen rasian päälle että kumpi on balkan. Kotona sitten raapaisin folion auki ja siinä komeili "P". Se tarkoitti siis Palkkania vaikka yhtä hyvin määritelmänä olisi voinut olla putki, peukalo, panaani tai palleriina. Ei sillä, kyseisellä grillillä on kyllä hyviä mättöjä ja suolatasapaino pysyy kohdallaan kun siellä syö. Viimeks söin toissa marraskuussa eikä oo sen jälkeen tarvinnu suolaa käyttää.

Taksari. Poimuperunoista tehty. Varmuuden vuoks peitetty "mausteilla".

Hitosti muuten karkaa tuo juttu äitienpäivästä mutta ei kai sen väliä. Koitin mietiskellä, että millaisia äitienpäiväperinteitä meillä kotona oli kun Keittiöurpo oli pieni. Hyvin me ainakin syötiin, sillä äiti oli hirmuisen hyvä ruuanlaittaja. Harvoin käytiin ulkona syömässä ellei oman kesäpaikan rantaan rakennettua grillikatosta lasketa. Voi pojat, siinä on muuten pikku-urpå syönyt monet kerrat niin makoisia halstrattuja silakoita ettei paremmasta väliä. Äitin ruuista on jäänyt monet tosi hyvin mieleen ja äippähän se suurin syyllinen on myös siihen, että mie aloin keittämään. Äiti kannusti niin kovasti ja tykkäsi kun tein ruokaa aika pienestä lähtien. En kyllä usko että ne aina mitenkään hyviä mättöjä olivat mutta Urpo-juniorin itsetunto nousi kyllä kun ruokaa kehuttiin. Laitetaas hei vähän listaa mitä äitiin liittyvistä ruokahommista on päällimmäisenä mielessä.

Tosta grillihommasta vielä. Yks vaihtoehto ois laittaa suolakivi grillin seinään niin asiakkaat vois lipittää sitä odotellessa.

 

1. Kaakaon, oikean maitokaakaon keittäminen

Eikä ollut muuten mitään mikrouunia vaan keiteltiin iltakaakaot liedellä ja maistui muuten viiden tunnin pulkkamäen päälle niin makoisalta että.

2. Samaisen kaakaon vahtiminen

Keittiöurpo sai vastuulleen tsekata ettei kaakao kiehu hellalle. Kaks peräkkäistä iltaa käytiin seuraavansuuntainen vuoropuhelu:
- Katsopas ettei se kaakao kiehu hellalle ja sekoittele tällä vispilällä.
- Joo.
Kuluu kaksi minuuttia ja kaksikymmentä sekuntia.
- Äiti, nyt tää kiehui tähän hellalle.
Ohjeet ei ollu urpolle riittävän tarkat. Käskettiin seuraamaan ja reilu kaks minuuttia tuo sujuikin hyvin. Sen jälkeen mie oon opetellu soveltamaan ohjeita.

3. Läskisoosi

Voi morjes. Kunnon kylkisiivua ja ruskea kastike valurautapannulla oikeista vehnäjauhoista ilman mitään liemijauheita sun muita. Ite oon opetellu samaa mutta tuskin tuun koskaan pääsemään lähellekään äiskän herkkusoosia.

4. Rosepippuri-lohi

Joskus kun jo asustelin kaukana poissa kotoa ja kävin kylässä äipän luona mökillä niin maistoin tätä herkkua. Melko perinteinen uunilohi oli saanut pintaansa hivenen kylmäsavustettua lohta ja mausteeksi reippaasti rosepippuria. Oisko ollut vielä niin, että tulin joltain kolmen päivän soittoreissulta käymään kylässä ja ruoka oli ollut välillä vähän nestemäisempääkin mutta joka tapauksessa se lohi maistui maailman parhaalle.

5. Luumutäytteiset liharullat

7.9.1986 meillä oli mummu ja pappa kylässä. Äiti teki hillittömän hyvää ruokaa eli veikkaisin sitä naudanlihaksi joka täytettiin luumuista valmistetulla massalla. Se sitten vedeltiin ääntä kohti jonkun paistiliemen kanssa ja tänä päivänäkin muistan tuon maun. Ai miksi muistan tuon päivämäärän niin hyvin? Sitä passaa miettiä. Telkkarista tuli astetta rajumpaa tosi-tv:tä.

Kyllähän noita hyviä muistoja riittäisi vaikka kuinka ja paljon. Mie oon aina ollut äidin poika ja luulen että se tykkää kyllä kun sitä mietiskelen ja siitä kirjoitankin. Ehkä äiti jopa tykkää ammatinvalinnastanikin sillä äiti jotenkin opetti mulle ruuan arvostamisen ja sen, että töitä on tässä maailmassa tehtävä pärjätäkseen. Vein äsken äitille kynttilän ja hiljennyin hetkeksi. Tuli hyvä mieli vaikka olikin raskasta palata muistoissa siihen rankkaan kymmenen vuotta sitten olleeseen kevääseen.

Mutta suru pois ja kukka rintaan. Hyvää äitienpäivää vielä kerran meille ja muualle. Äidit on parhaita.

Vappumaista vapundeerosta

Mie oon löytäny hienon harrastuksen. Viikonloppulenkkeily aamuisin koirien kanssa on hienoa. Hienointa siinä on se, jos näkee pizza-auton kaartavan johonkin pihaan. Voi vaan hihitellä että siellä se mahtaa olla jysäri, kankkunen, koistinen, krappe tai vaikkapa kankainen kylässä. Siinähän koittavat vetää ylirasvaista lättyä naamariin ja miettiä että mitähän sitä on tullut eilen tehtyä kun tuossa eteisessä on liikennemerkki, naapurin postilaatikko ja taskussa tyhjä lompakko. Luottokorttilaskua ei uskalla edes tarkistella sillä miinuksella vinkuu ja pahasti. Toisin se on miulla kun kävelen reippaana ja virkeänä tuon talon ohi ja hengitän raikasta kevätilmaa. Yks hieno huomio on myös tienvarsien huulipunalla kyllästetyt tupakantumpit ja ylimakeat siideritölkit. Siinä on vetäisty vielä pikainen nortti ja lisää pohjia kun on odotettu mittaria.

Vaivaako kankkunen? Maistuisko? Kjeh, kjeh.

%&€#§ hyvää simaa #€€&%§#!

 Vappu oli tipaton täällä osoitteessa ja perinteisempien herkkujen lisäksi tuli tehtyä kunnon krapula-aamiaiset ihan sillä, että onhan simassakin hiivaa ja sokeria. Tänään paistelin pekonia rapeaksi vaikka tykkään ehdottomasti enemmän paksuista brittiläisistä pekonisiivuista. Mutta kun hash browneja ja veripalttua ei ollut niin ajattelin että menkööt pekonitkin sinne päin. Pekonin paistaminen on muuten kanssa ihme taiteilua. Mun mielestä peksat pitää laittaa kylmälle pannulle ja sitten vasta pannu täysille. Siinä mie oon oikeassa, paitsi jonkun muun mielestä. Toinen rapsa-aamiainen oli habanero-tomaatti-makkara-munakas. Molemmat tuli nautittua juustoisen grillileivän ja kahvin kera. Tietty rahkamunkkeja piti maistaa aamiaisjälkkäriksikin, niitä on tullut tuossa vapun aikana vedettyä jokunen tuhat kappaletta. Rouva paisteli niitä pari ämpärillistä niin eihän noita raaski poiskaan heittää. Voi siis sanoa että hyvät rouvan munkit.

Grillimunkit vai rillimunkit?

Harrastettiin muuten myös extreme-ruokailua sillä jostain käsittämättömästä syystä päätettiin mennä McDonald'siin syömään. Laskeskeltiin että edellisestä ateriasta jossain pikaruokalassa on aikaa joku neljä vuotta joten pakkohan se oli testata, että mitä uutuuksia ja uudistuksia tuolta mahtoi löytyä. Mie listoja rakastavana listaan tähän nyt muutaman huomion tuosta yhdestä maailman paskimmista lounasretkistä:

1. Hävetti mennä ovesta sisään ja jo parkkipaikalla tarkkailimme autosta ettei vaan tuttuja ole näköpiirissä.
2. Lapsemme ei todellakaan saanut yhtään perunaa - eikä mitään muutakaan vaan salakuljetimme hänelle omat eväät.
3. Perunat oli entistä huonompia. Lötköjä ja kylmiä "ranskalaisia".
4. Tilaamani kana-pekoni-sipulihampurilainen oli järjettömän kuiva, kanapihvi oli sellaisesta massasta ajettu etten uskaltanut edes googletella mitä variksia se sisälsi. Pekoni oli valmiiksi paistettua ja rekalla kolmeen kertaan yliajettua sileää sekä mautonta levyä. Sipulia en meinannut löytää ennen kuin kävin pesemässä silmälasini toisen kerran. Älkää maistako, aivan kamala "hampurilainen".
5. Rouvan Grand Big Mac oli nimensä mukaisesti Big Macia isompi pettymys.
6. Tuo 17,20e mikä noihin sijoitettiin meni tyystin hukkaan, samaan rahaan olisi tehnyt ruokaakin.
7. Naapuripöydästä pienen lapsen suusta kuulunut "Mun mielestä ei oo kivaa käydä ulkona syömässä." kuulosti typerältä. Meinasin sanoa että "et sie oo ulkona syömässä, sie oot mäkissä".
8. Limsa maistui ihan hyvältä.
9. Jätelajittelu on aika lapsen kengissä. Yhdestä luukusta kaikki sisään.
10. Seuraava yritys jäänee vuoteen 2018. Ulkomaita ei lasketa.

Vappuna pitää olla huumoria, lounas oli just sitä.

Mie kun oon niin kova kehumaan vaimoa niin pitää vielä hehkuttaa vaimon munkkeja. Toi on kuitenkin niin hauskasti sanottu että sanotaan vielä kerran. Vaimon munkit. Mutta oikeasti siis rahkamunkit oli hiton hyviä. Vielä kun sokerointiin saatiin varmaan viimeisinä ihmisinä maailmassa vinkki suurelta johtajaltamme eli sekoitetaan vaniljasokeria aavistus joukkoon niin morjes miten toimikin. Keittiöurpo on lisäksi litkinyt lasitolkulla kotitekoista simaa tukehtumatta edes siinä kelluviin rusinoihin.

Keittiöurpo ja habanero-munakas. My name is nero, habanero.

No joo, olihan siinä paasausta. Hitto vie kun olisi mukava keli ulkona niin voisi tehdä lekoset ja paistella tikun nokassa makkalaa. Makkala on hyvää luokaa. Mutta se ei ollut vielä miun vitsi vaan ihan tosijuttu. Vitsi seuraa tässä:

- Mitä mies sanoi kun autosta puhkesi rengas eikä kukaan pysähtynyt auttamaan?
- Pitäkää munkkinne.

ALKOHOLIPOLITIIKKA

Siinäpä vasta sanahirviö mihin pitäisi näillä seuraavilla riveillä tarttua. Kerrottakoon nyt rehellisesti sitten miksi tällainen valinta, sillä arvon kollegani - mies Rautalammilta, tuo keittiön armoton moottoriturpa, tuo tillikurkkujen nakuttelija, tuo korkkia kiinnipitävä, tuo tarinoiden jamesbond, tuo väsymätön raataja - Timo Turkka haastoi miut kirjoittamaan yhden sanan pohjalta blogia. Katkokaapas tästä ukon blogia, siitä rohkaistuneena miekin innostuin viimein kirjoittelemaan tällaisia turhanpäiväisiä sanahelinöitä:

http://turkka-food-corporation.blogspot.fi/

Emäpitajän vaakuna.

Eiköhän kuitenkin mennä asiaan. Alkoholipolitiikka on aihe mistä lähestulkoon kaikilla on mielipiteitä, koski ne sitten itseään tai ei. Mie kirjoittelen nyt tässä sitten ihan fiilispohjalta enkä jaksa edes tarkistaa faktoja sillä sinne sääntöviidakkoon voisi eksyä pahemmin kuin kesäiseen Bratislavaan eräissäkin mestaruusjuhlissa vehniän hunksin kanssa.

Where is the river?

Aina kun aiheen uutisointiin törmää, ei oikein tiedä itkeäkö vai nauraa. Alkoholin myynti, sen saaminen, käyttäminen ja nauttiminen pyritään tekemään koko ajan hankalammaksi ja vaikeammaksi. Onko nyt sitten hyvä fiilis kun keittoa kannattaa pääsääntöisesti raahata etelänaapurista ja nuo keikyä kuljettavat rekatkin ovat sitten siirtyneet virolaisomistukseen, sillä tällä tavoin he pystyvät mainostamaan tuotteita autojen kyljissäkin. Onkohan tuossa nyt sitten ihan oikeasti menty metsää kohti ja pahasti. Ehkä nekin verolantit joita nyt väkisin työnnetään pois Suomesta, voisi olla hyödyntämässä vaikkapa alkoholiongelmaisia - ja vielä enemmän työllistämässä vaikka alan duunareita ja avustamassa osaltaan esimerkiksi ravintoloiden perustamista ja niiden ylläpitoa.

Sääntö- ja määräysviidakko on sellainen byrokraattinen maanpääleinen helvetti, ettei siitä ota päiviräsänenkään varmaan lopulta selvää. Jos sen oluen tai kahden nauttiminen on niin saakelin vaarallista, niin miten ihmeessä vaikka britit tai keski-eurooppalaiset ovat ylipäätään hengissä. Myös venäjän suunnalla on yhä kuulemma elollista elämää vaikka kuulemma nautiskelevat teräviä liki joka aterian yhteydessä. Niin ja saati sitten ranskalaiset tai italialaiset ketkä lipittävät sitä viininlillinkiä jatkuvalla soitolla.

Mitenkäs kävisikään jos tehtäisiin näin: Baareissa myytävän alkoholin verotus tiputettaisiin alas. Ihannetilanne olisi se, että jos vaikka purkillinen kuohuvaa maksaisi kaupassa euron, niin ravitsemusliikkeessä se olisi mahdollista myydä vaikka parilla eurolla. Ehkä tuo alle puoleen hintaan nykyiseen verrattuna myytävä turvallisessa ympäristössä nautittu herkullinen ohrapirtelö voisikin olla mahdollista vetäistä huiviin hieman useammin, eikä pakkomielteistä humalajuomista pitäisi edes harrastaa joka tilipäivä. Suomalaisenhan pitää saada naama ruttuun silloin kun kerran lähdetään, entäs jos olisikin saumaa käydä vähän useammin jossain ja siemailla puolet vähemmän kerrallaan niitä annoksia. Ehkä sitä kautta ravintoloissa voisi olla enemmän työntekijöitä, heidän veroeuronsa kattaisivat osan tuosta alijäämästä mikä ns. viinaverosta jäisi puuttumaan ja samalla ehkä saataisiin myös vähän eurooppalaistettua juoma- ja ravintolatapoja. Toki myös työllisyystilanteeseen ja jopa yrittämiseen olisi samaa reittiä saatavilla piristystä koska ilman asiakkaita ei ole töitäkään ja niin päin pois.

Lontoon rakeista pystyy tekemään työkkärin logon raunat.

Radikaali, lapsenomaisesti ajateltu mallihan tuo on. Ja vieläpä railakkailla ylilyönneillä varustettu mutta josko siinä olisi edes jonkinasteinen järjenhiven mukana. Kyllä suomalainen viinansa tulee aina löytämään, jos ei muuten niin sitten sitä tehdään itse. Näin on ollut aina ja tulee myös olemaan, vaihtoehtoisestihan on tarjolla myös hieno harrastus vahvempien aineiden parissa mutta siitä en edes lähde kirjoittamaan.

Annetaas paasauksen olla, sillä bloginihan ei ole missään nimessä tarkoitus olla mitenkään järkevän tai kantaaottavan oloinen. Enhän miekään oo kumpaakaan. Keittiöurpon henkilökohtainen suhtautuminen alkoholiin on aika terveellä pohjalla. Varsinkin itä-eurooppalaiset perinneviinakset (lue: pontikat) on ehdottomia helmiä mitä on kiva tarjota vieraille. Vastikään jokunen viikko sitten pääsin juottamaan kavereille erittäin iäkästä romanialaista pontikkaa. Kahden sentin annokset laittoivat muuten ukot nikottelemaan ja irvistelemään aikasta huolella. Seuraavana päivänäkin se kuulemma maistui vielä suussa eli aikasta härkäistä tavaraa sen oli pakko olla. Kaapista löytyy myös muistoja monista muista maista, single malt -viskejä unohtamatta. Niitä mie maistelen mielelläni itsekin. Oluista parhaat tehdään brittilässä, mutta harvoin jos koskaan olen törmännyt sellaiseen peruskuraan mikä olisi juomatta jäänyt. Yks kerta tulee mieleen. Reilu puolentoista viikon euroopan reissu oli viimeisenä iltanaan ajautunut Tukholmaan, eikä iltamyöhään kioskilta saanut kuin mellania. Siihen ei tuon rallin viimeisellä erikoiskokeella pystynyt taipumaan.

Keittiöurpo jossain päin Baltiaa, peilikuva ei liity mitenkään mihinkään.

Monipakkausten alennusmyyntihän on kielletty. Silloin kun ne oli aika uusia juttuja täällä Suomessa niin hauskat (lainausmerkeissä tietty) pakkausten lempinimethän iskeytyi ainakin arkikäyttöön, ellei jopa sivistyssanakirjaan. Vai mitäpä sanotte sanoista siksari, mäyräkoira tai salkku? Joskus vuonna miekkajakypärä kaverin duunipaikalla oli vanhempi työmies kuka lipitteli viikonloppuna välikaljaa kiitettäviä määriä. Kaveri kertoi että edellisenä iltana tuo työmies oli juonut "seitsemän tai kahdeksan kaljaa, mitä siihen sikspäkissä nyt onkaan.."

Vakavilla asioilla ei yleensä saa leikkiä mutta keksitäänpäs nyt perinteinen vitsi kuitenkin alkoholiin liittyen:
- Mitä kaveri sanoo jos juotat hänelle vettä kossuna?
- Ei mitään sillä ei ole enää kaveria.

Keittiösössintää

Keittiössä työskentely ei saa ainakaan ihan koko aikaa olla liian vakavaa hommaa. Mokia pitääkin välillä sattua ja niin kuin monesti on todettu niin niistä oppii. Ehkä sitten jos kuudennentoista kerran mokaa saman homman tasan samalla lailla niin voi tittelöidä itsensä vaikkapa "nöösipökiöksi", "perushölmöksi" tai "läskipääksi". Itselleen nauraminen on yksi tärkeimmistä hommista niin köökissä kuin sen ulkopuolella. Mie onneks osaan sen taidon ainakin jotenkin. Oon myös sitä ryhmää ketkä ei jaksa hirmuisesti tuijotella tai tutkia reseptejä - vaikka ehkä joskus pitäisi. Sellainen on myös ollut omissa köökeissäni tärkeä ohje: Älä häpeä kysyä tai katsoa vaikka sieltä googlesta. On paljon tyhmempää tehdä radikaalisti väärin kuin kysyä.

Käynpäs tässä aikamatkalla oman mieleni sopukoissa ja kertaan muutaman jonkinasteisen mokan mistä on sitten ehkä tullut opittuakin jotain. Nämä on sattumanvaraisessa järjestyksessä, sillä top-listan tekeminen olisi ehkä haastavaa.

Rommimansikat

Kaljupäisen rainiolaisen kollegan kanssa aikanaan tuli roudattua lautasia, kattiloita ja vaikka mitä yötä myöten pakkasessa helvetillisen liukkaita portaita monta vuotta. Tuo komea ravintolarakennus sijaitsi vielä keskellä metsää lammen rannalla, eikä luonnollisesti sähköäkään ollut käytössä. Myös matka varsinaiselle keittiölle oli pitkä, joten varsinaisesti ei ollut varaa mokata ellei sitten ollut pokkaa mennä singaporelaisille tai zairelaisille vieraille ilmoittamaan että syökäähän pojat kynsiä, tää talipää poltti teidän porot just äsken tossa takassa. No, tämä moka oli onneksi paikattavissa ja mikäli tuo kosovossakin keittänyt karpaasi ei olisi koemaistanut annostani olisi monikin asiakas jättänyt lautasen liki koskemattomaksi. Pikamarinointi rommimansikoille meni nimittäin aika railakkaasti pieleen. Mansikat saivat kyllä selkäänsä rosmariinin ja liekeitetyn rommin mutta sokerinperkele siitä unohtui. Oli meinaan muikea ilme kollegalla hänen maistaessaan noita likipitäen pahalle keittiörommille (?) maistuvia marjoja. Homma paikattiin äkkiä onneksi fariinisokerilla ja botswanan pojat saivat appeensa lusikoitua ennen kuutamouintiaan. Lopputulos toimi onneksi kuin lanttu jouluna. Tähän voi vielä lisätä että sen verran klassikkoannos tuossa tuli luotua, että samaisen miehen kanssa ollaan ainakin kertaalleen nautiskeltu moista herkkua jälkeenpäin ihan vapaaehtoisesti - tosin juop.. syöpymistarkoituksessa.

Minä olen lanttu, toimin jouluna yhtä hyvin kuin peruna keväällä.

Perunamuusi

Elämäni ensimmäinen kokkikoulussa suoritettu näyttökoe meni vähän kuin jessen pääsiäinen. Muusi olisi meinaan paremmin käynyt laastista ja huhun mukaan Joensuuhun rakennettiinkin vastikään uusi silta jossa Keittiöurpon moso on ollut erittäin oleellisessa osassa. Oli meinaan tahmeampaa kuin liisteri ja jos sitä olisi maistanut tai testannut jollain tavoin niin.. No en mie tiiä mitä ois käynyt mutta eipä tiennyt opettajanikaan mihin mahtoi oppilaansa johdattaa antamalla siitä kuitenkin hyväksytyn arvosanan. Oishan siinä ollut se järkeväkin vaihtoehto että Keittiöurpo olisi lentänyt sillä legendaarisella niskaperseotteella koulun (toisen kerroksen) ikkunasta pihalle ja lähtenytkin opiskelemaan vaikka auto- tai rakennusalaa. Tä?

Olen omena.

Kiitosaterian lohkoperunat

Sen jälkeen kun Keittiöurpolle vaimoineen oli tuttu kokkiryhmä loihtinut mitä mainioimmat hääeväät, niin Keittiöurpohan heittäytyi vallan höveliksi. Kutsunpa ukot syömään ja juotan niille samalla suoraa viinaa niin että muuttokuorma kevenee. No, keilailu, saunominen ja jääkiekon katsominen olikin vallan vänkää puuhaa mutta sitten tuli tuon niinsanotun kiitosaterian vuoro. Ja voin kertoa että kun unohtaa rosamundasta tehdyt lohkoperunat vaatimattomasti puoleksitoista tunniksi uuniin niin voidaan puhua goottiperunoista. Yks tyyppi niitä söi ja jopa kehui. Eikä varmaan rakkaat lukijani tule edes ihan järisyttävänä yllärinä että tämä tyyppi on juuri se pesäpalloileva peukkumies. No, ilta jatkui siitä kuitenkin ilman kevyttäkään käsirysyä ja (k)ruunautui sitten Hittiorkesteri Aimon keikalle jonne tuliaisena laulutaiteilijalle vietiin Pavel Skrbekin maila. Pavelilta unohtui muuten aikanaan kysyä että olisiko hän halunnut ostaa sukunimeensä vokaalin.

Rosvosektori?

Yellow-banana-chili-kanasalaatti

Olipa kerran sellainen säilykepurkki jossa luki kyljessä yellow-banana-chili ja Keittiöurpo päätti sitten tehdä maailmaa mullistavan kanasalaatin. Perunoita, kanaa, jeloupananatsiliä, arvottuja mausteita ja eikun rinta rottingilla maistattelemaan. Hyi kamala. Oli meinaan jotain ihan käsittämätöntä sontaa koko setti eikä sitä pystynyt edes pelastamaan millään. En tiedä sitten oliko syy tuossa purkitetussa tuotteessa. Tä?

Siinäpä neljä helmeä. Tarkempia reseptejä ei kannata kysyä, mutta jos kohdilleen osuu niin valitkaa mieluummin hapansilakat, banaanirahka tai vaikkapa pienet kivet.

Vitsihän tähän silti pitää vielä roiskaista, muuten ei tuu riittävän huono fiilis kenellekään:
- Mitä Zen Cafen laulaja syö aamuisin?
- Putrosta.

Smokkimies

Tuossa köökkiuran varrella on sattunut työkavereiksi jos jonkunnäköistä hiihtäjää. Huikeita tyyppejä, pettymyksiä ja kaikkia siltä väliltä. Käytetään tässä nyt hetki aikaa fiilistelyyn ja omistetaan tämä koko teksti yhdelle huipputyypille, taiteilijalle, oman tien kulkijalle, pesäpalloilijalle, kuokkalanjackiechanille, törkyturvalle, läskipäälle, peukkumiehelle eli hyvät naiset ja herrat, arvoisat lukijat saanen esitellä blogitekstini pääosan esittäjän: Mr. Karppanen.

Jimmy

Sanotaan että rakkaalla lapsella on monta nimeä, niin on muuten Karppasellakin. Kutsuttakoon häntä nyt vaikka Jimmyksi. Ukko tuli meille joskus Keski-Suomen aikana keikkatyövuoroon, ilmoitti että hän muuten sitten jää tähän pysyvästi töihin ja mies on muuten vieläkin samoissa hommissa. Hävytöntä päättäväisyyttä mutta samalla siis äärimmäisen kovaa itsetuntoa. Aluksihan tuosta miehestä oli vaikea saada mitään irti - mitään järkevää siis - ja sama lopputulemahan tässä on. Ei siitä oikein ole saanut mitään irti. Siis totuutta että mikä mahtaa ollakaan miehen salaisuus. Ja minkä ihmeen takia. Helvetin tunnollinen ja äärimmäisen luotettava kokki Jimmy on, toimi meikäläisen luottomiehenä vuosikaudet ja tulipa yksi MM-kisareissukin keitettyä kimpassa, asuttua jokunen viikko samassa huoneessa ja silti ollaan yhä puheväleissä. Ehkä jotain myös kunnioituksesta Läskipäätä kohtaan kertoo se, että valittiin hänet myös lapsemme kummiksi. Mutta nyt on aika kuivata fiilistelykyyneleet ja siirtyä sinne huumorin, huonon huumorin pariin. Sanoisinko suorastaan alkulähteille koska aihe on näinkin vakava.

Jimmyllehän keittiössä on tärkeässä roolissa musiikki. Ja nimenomaan aivan järjettömän, suorastaan äärettömän paska musiikki. Hän kuitenkin diktaattorin lailla valitsee mitä keittiössä kuunnellaan ja kuinka kovaa. Ja valitettavasti suurimman osan biiseistäkin hän laulaa - omilla sanoillaan luonnollisesti sillä miksi monitaituri jättäisi alkuperäisesityksen rauhaan. Tehdäänpäs ihan pieni listaus noista totaaliraiskauksista tai muuten vaan ehdottomista biisivalinnoista:

1. Yö - Joutsenlaulu ja kaikki muukin, varsinkin uudempi tuotanto koska Jimmyn mielestä Duffy on niin söpö
2. Lemmenlaivan teemabiisi instrumentaalina - on muuten mukava uudelle työharjoittelijalle selittää tämän tärähtäessä täysillä ämyreistä että kyllä tuo setä on periaatteessa ihan terve, sen pää on vaan vähän pipi
3. Kojo - Nuku Pommiin - tästä Jimmy laulaa aina pelkästään kohdan "nuku pom, nuku pom"
4. Salarakas oon - Salarakkaat, JEP JEP
5. Lapinlahden Linnut - Lipputangon nuppi - ja uskokaa tai älkää, Jimmy ihan pokkana väittää että hänen päähänsä on pienenä tippunut oikeasti lipputangon nuppi. Periaatteessa se saattaa selittää kaiken mutta huh huh.

Tästä klikkaamalla voit kuunnella parhaan näistä helmistä!

Tuossa siis pieni murto-osa, avannee vähän sitä keittiöhelvettiä mitä arvon kollegat pääsee fiilistelemään. Toisaalta en tiedä voidaanko Taiteilija-Karppasen versioista puhua edes raiskauksina sillä jos alkuperäinen tuote on huono, niin miten sitä voi huonontaa. Kysykää Jimmyltä, kyllä sitä voi. Ja voi luoja kun miettii niitä hänen pesäpallokavereitaan. Mahtaa olla mukavaa taivaltaa kymmenen tuntia bussissa kuunnellen niitä viisuja, keittiöstä pääsee sentään karkuun. Edes hetkeksi. Tsemppiä teille!

Ja on Jimmy aiheuttanut joskus kiusallisiakin tilanteita. Hän kertoi rehvakkaasti heti ekana päivänä Helsingin MM-kisojen keikkahommissa kuinka hän on pelannut peukkuhippaa. Jotenkin siihen liittyi alastomat miehet ja pimeä huone, loppua tai mahdollisia sääntöjä ei kannata edes arvata. Jotenkin vielä kaiken lisäksi tuo juttu kääntyi niin että mie oisin tuossa ollut mukana. Ja Turkan Timolle tässä ohessa terveisiä että tuo on kyllä ihan Jimmyn oma peli ja miun puolesta saa pelata sitä ihan missä vaan kunhan mie en oo mukana.

Kielimiehiä Jimmy toki myös on ja tässäpä ihan lyhyt keittiöenglannin ja -lyhennysten oppimäärä:

• soini = punasipulihilloke

• Vulcan cream = smetana

• stiig = pihvi (häränlihasta)

Ja kanaviillokki on hänen mielestään vihreää. Tottakai on. Niin kuin myös Smokkimies on maailman paras elokuva.

Soini keskellä.

Kerrataan nyt loppuun vielä että Jimmy on huikea jätkä. Enkä missään nimessä halua että kukaan pahoittaa tästä tekstistä mielensä. Olen kysynyt Läskipäältä luvan jopa kirjoittaa ja julkaista tämän joten hengittäkää rauhassa. Aivan mahtavaa että tällaisia heeboja on olemassa. Kuten mr. JW edellisellä Jyväskylän vierailullani sanoi: "Joka päivä se jaksaa vaan yllättää". Ja uskokaa tai älkää mutta näin se vain on. Pyysin miestä lähettämään vielä blogia varten selfien. Tällainen tuli tekstillä "parempaan ei nyt pysty".

Jimmyn selfie matkalla Raumalle.

Lopuksi varastan omahyväisesti hetkeksi huomionne sillä perinteinen vitsi on toki keksittävä. Liittyköön sekin aiheeseen:
- Mitä autolle käy sillä välin kun Karppanen käy kusella?
- Ei mitään sillä se käy dieselillä.

Rieskaa 

Reilu viikko uusissa hommissa ja hiton kiva fiilis on. Keittäminen tuntuu mukavalta ja tuon peruslounaan vääntäminen on vaihteeksi viehättävää ja haastavaa. Toki kivaa on yrittää päivittäin pyrkiä siihen, että hävikki olisi liki nollaa. Ihannetilannehan tuo tietty aina olisikin, aina siihen ei vaan voi pystyä sillä ei jokaisen asiakkaan annoskokoa noutopöydästä pysty millään veikkaamaan. Kippipannu on kyllä niin hieno juttu että sitä ei voi hehkuttaa suotta. On tuollaista vehjettä ollut kyllä ikäväkin eikä suotta. Tänään hauduttelin Aura-broileria lempeästi sen silkkisellä pinnalla ja voi jehna että olikin hyvvee.

Tän päivän uunituoreet joutsalais-henkiset perunarieskat!

Mutta leivästä oli tarkoitus kirjoittaa noin pääsääntöisesti. Meidän firmassa tuo leivonta taitaa olla varmaan kaikilla muilla paitsi miulla sellainen vahva alue. Olikin ihan huikeita perunarieskoja mitä joutsalainen taikuri tänään pyöräytti. Keskusteltiin tovi "rieska"-sanasta ja sillä onkin yllättävän paljon merkityksiä. Kerroin esimerkkinä tuon Etelä-Karjalaisen version joka on myös maanmainiota leipää. Lynxiläis-lappeenrantalainen mr. Karhunen on tuonut kaksikin kertaa tänne hämeeseen saapuessaan tuliaisena tuota leipää ja huikeaa on kyllä. Se valmistetaan ilmeisesti jotenkin päin kohottamalla ja ystävämme wikipedia osasi kertoa että kenties siihen pohjaan käytetään myös tattaria. Muodoltaan tuo on ihan erilainen kuin nuo tämänpäiväiset leivät eli sellainen pyöreä kohonnut leipä, itse olisin veikannut sokkotestissä sitä jonkinlaiseksi limpuksi.

Lappalaisilla taitaa olla rukiinen rieska se juttu eli perkuleen ohutta, osittain jopa vähän kovaa lätkää tyrkitään hirmuisen voimäärän kera tyrkylle aterian kuin aterian kanssa. Lapissahan tuo ruoka tarkoittaa noin yleiskäsityksenä joko poroa (saatetaan lausua porua), loimulohta, lakkoja (lue: suomuurain tai hilla) sekä nokipannukahvia. Jäkälääkin saatetaan syödä jos sitä on porot eli porut sattuneet jänkhälle jäthää. Tai sithen pureskhelhan niithä porun kivekshiä.

Lappalainen ruokalaulu kuultavissa tästä!

Ohrarieska on sitten muuten vielä ihan oma lukunsa eli ehkä se paistetaan pellillä ja tähän tyrkätään pohjanesteeksi piimää. Siitä taitaa tulla se hapan maku ja tämän jättäisin oman rieskatopkolmoseni ulkopuolelle. Ei sillä että se syömättä jäisi sillä läskin mielestä parasta ruokaa on yleensäkin ruoka. Kunhan sitä on paljon. Riittävästi on väärä sana sillä mikä nyt sitten on riittävästi? Onko riittävä se, että se juuri ja juuri riittää vai niin, että siitä syö koko suku ja muukin puoli valtakuntaa. Toisaalta tämä savon suunnalta tuleva rieskaversio on sen suuntainen juttu että sen riittoisuuskin voitaneen määrittää tutun rehvakkain sanoin: saattaapi tuota riittää vuan suattaapi olla riittämättännii.

Sinänsä tämä oli kyllä ihan pöljä aihe sillä enhän mie tosiaan tuosta leipomispuolesta ymmärrä oikeastaan siis mitään. Jauhoja, nestettä ja muita ainesosia yhdistelemällä olen kuitenkin päässyt maistelemaan monenlaisia hienoja makuja. Toinen vaihtoehto oli kirjoittaa politiikasta mutta siitä olisin ehkä tiennyt vielä vähemmän. Listojen makuun kun pääsin tuossa jossain aiemmassa tekstissä niin listataan nyt sitten vaikka leipiin liittyen:

top 3 leipäaiheiset jutut:
1. Juice Leskisen "Kiveä ja Sämpylää" -levyn paita jonka bongasin legendaarisen kouvolalaisen roudarin päältä jokaisella yhteisellä keikalla aikanaan
2. Äiskän joululeipä (sisko ja rouva osaa tehdä tätä onneks!)
3. Voikkoin (henkilö tai välipala)

Ja ettei rakkaat lukijani ihan kaikki kaikkoa tällaisen diipadaapa -tekstin takia niin tottakai tyrkkään tänne ihan itse rakkaudella Teille keksimäni vitsinkin vielä:

- Millä sanoilla leipuri kirosi kun tiputti likakaivoon juuri uunista ottamansa rieskan?
- Voi leipä.

Tämä on muuten erittäin maittavaa nestemäistä leipää riikalaisittain. Cafe Leningradista ainakin löytyy.

Makkalakeittoa

Eka duunipäivä Sahiksella on takana. Keittiöurpo on erittäin tyytyväinen, sillä ekana sopparuokana listalla löytyi makkalakeittoa. Makkalahan on palasta ja viimeisen päälle perinteiseen kaavaanhan tuo keitto piti sorvata ihan persiljasta lähtien. Huomenna on ilo jatkaa kaalilaatikon vääntämisellä sillä tuokin herkku toki veivataan tuoreista kokonaisista aineksista. Ja eikös vaan sitä puolukkahilloa pitää olla. No tottahan toki. Kuka sitä mansikkahillon kanssa söisikään.

Makkalakeittoa. Eipä toimi yhtään vai hä?

Uuden duunin aloittaminen on aina omanlaisensa projekti ja ekojen päivien ja viikkojen aikana tulee uutta informaatiota ovista ja ikkunoista - ainakin jos on duunissa raksalla. Heheh, Keittiöurpo hyvine huumoreineen iski taas. Joka tapauksessa sitä uutta opittavaa on taas kerran ihan hitokseen ja mennään askel kerrallaan tässä eteenpäin. Kun ensin opiskelee nykyiset käytännöt ja koppaa niistä parhaat systeemit sekä sitten alkaa säätämään omia ideoitaan sekaan niin hyvä siitä tulee. Jätetään vielä julkaisematta tulevaisuuden kasvuennuste lounasmäärissä sillä ehkä ekan päivän perusteella ei kannata liikaa alata neppareita aukomaan, saatika jättää koko takkia narikkaan.

Pakko muuten samalla kerrata vielä vähän tuota mennyttä pääsiäisaikaa ja sen sisältämiä eväshommia. Munarikas ajankohta se ei miulle ollut sillä jopa perinteinen Mignon sai jäädä kaupan hyllyyn, myös anopin piilottaman suklaayllärin unohdin etsiä. Tai julkisesti sanon että unohdin kun meni perkeles koko torstain ja lauantain välinen yö valvoessa eli etsiessä mokomaakin yllätystä enkä silti löytänyt.. Ruokaa tuli henkilökohtaisesti laitettua myös aika vähän mutta sunnuntain kunniaksi väännettiin kotosalla sellaisella omenateemalla kolmen ruokalajin illallinen. Alkupalana tyrkyllä oli vispipuuron värinen omena-punajuurisoppa, pääruokana iloteltiin omenaglaseeratulla possulla ja jälkiruuaksi rouva valmisti aivan julmetun hyvää kaura-omenapaistosta ja väsäsipä tuohon kylkeen vielä vaniljakastikkeen. Eikä tietenkään suoraan purkista. Sellainen vaimo miulla, aika huippua. Ja laittoipa tuo vielä tänään huikeat setit parsan ja uppomunien muodossa. Aivan tajuttoman hyvää. Ja mie kun sentään toin sitä makkalakeittoa kotiinkin. Mites se Hallikaisen Koivutimo lauloikaan:

Klikkaa ja kuuntele.

Sainpas munia. Uppomunia. Ja parsaa.

Palataanpas ruotuun vielä sen päästäisjuhlinnan tiimoilta ettei jää muiden kehuminen puolitiehen. Maanantaiset pääsiäisen ruokapisteet täytyy nimittäin heittää ehdottomasti Tampereen Härmälän suuntaan. Vuorokauden uunissa aikaansa viettänyt lampaanjalka intialaisittain skulasi kyllä aivan hitokseen hyvin. Mun mielestä lounaalla käymiseen tuollainen rapiat kolmesaataakuuskeent kilsaa ei oo pahakaan matka jos ruoka on niin hyvää kun nyt oli tarjolla. Kättä lippaan ja kiitokset siis Tuurelle, hyvin oot äitin ja isin pystynyt pitämään ruodussa. Isihän on kuulemma joskus ollut Bollywoodin suunnilla hommissakin, liekö tuo resepti peruja sieltä.

Mutta hei, itseänihän tässä oli tarkoitus kehua. Tai ei ees itseäni vaan uutta mielettömän mahtavaa työpaikkaani. (Ja juu, tämä on maksettu mainos. Ainakin melkein. Vai mitä sanoo tuo Matti Nykäsen kanssa nykyään aikaa viettävä ja kuvissa poseeraava pomoni?) Tulkaahan maistelemaan eväksiä. Peruslounas lähtee kuitenkin muutamalla lantilla ja hinta-laatusuhteen lupaan olevan vähintäänkin kohdillaan. Näkyillään.

Sahiksen lounaslista

Ai niin se pakollinen tunnelmantappaja tähän loppuun. Otetaan aiheeksi tällä kertaa jääkiekko:

- Mitä Tuomas sanoi Iirolle?
- Tarkkina pitää olla.

Minä olen omena. Te muut olette perunoita.